Ja niin loppui eilen joulunaika, ja huomenna palataan oikein kunnolla arkeen, kun koulutkin alkavat.
Joulunpyhät
Itselläni ei ollut lomaa töistä kuin yksi päivä, ja se oli 28.12. Joulun siis vietimme aamu-, päivä- ja iltatallin välissä. Ravintola taas oli kiinni 24-28.12, eli Leo oli vapaalla.
Aattona olimme perinteisellä kalalounaalla työntekijöidemme kanssa. Todennäköisesti perinne tosin loppuu tähän vuoteen, me satsaamme lounaaseen niin rahallisesti kuin ajallisesti, mutta työntekijöille ei tunnu mikään riittävän. Tänäkin vuonna jäi kurja maku suuhun, ja mietimme onko meidän pakko jatkaa perinnettä.
Aattoiltana olimme kotona ja avasimme lahjoja ihan vaan oman perheen kesken. Emme edes illallistaneet. Yleensähän Italiassa jouluaattona syödään kalaillallinen ja sen jälkeen mennään keskiyön messuun. Lahjat avataan vasta jouluaamuna.
Joulupäivänä anoppini oli meillä joululounaalla. Tarjolla oli vain italialaisia jouluruokia. Illalla pelasimme hieman lautapelejä ja söimme suklaata.
Tapaninpäivänä taas olimme kotona vain oman perheen kesken. Minä olin kokkausvuorossa ja tein meille suomalaista jouluruokaa.
Välipäivät
Leo oli siis lomalla vielä joulunpyhien jälkeen, mutta alkoi oireilla, koska ei ole tottunut olemaan kotona. Niinpä hän aloitti pienimuotoisen remontin ravintolan puolella, ja Mathiaskin alkoi tehdä lomaläksyjä, mitä oli tänä vuonna ihan käsittämätön määrä.
Kävimme sentään illalla leffassa ja ulkona syömässä sushia lounaalla. Muuten päivät ei juuri poikennut normaaliarjesta. Ja siinä keskellähän oli se minunkin ainoa vapaapäiväni.
Uusi vuosi
Uuden vuoden olimme ylläri ylläri; töissä. Leolla oli ravintolassa uuden vuoden illallinen ja itse olin hevosten turvana keskiyön rakettien aikaan vesisateessa. Muuten makasin illan sohvalla ja katsoin TVtä, ja tunsin itseni pirun yksinäiseksi. Mathias pelasi huoneessaan.
Uuden vuoden päivänä Leo oli töissä koko päivän, ja minä taas hoidin ja ratsastin hevoset.
Toiset välipäivät
Uuden vuoden ja loppiaisen väliset päivät meni ihan normaali arjessa. Me töissä ja Mathias edelleen läksyjä tehden. Yhtenä iltana tosin Mathiaksen kaverit olivat järjestäneet mikroautoilua ja pizzaillan, minne menimme. Mathias ei toki voinut ajaa, vaan katsoi vierestä kun muut ajoivat, mutta teki hyvää nähdä muita ihmisiä.
Juuri ennen loppiaista Mathias pääsi eroon kipsistään, ja sai tilalle jalkatuen. Edelleen joutuu siis kävelemään kepeillä, jalkaa ei saa vieläkään käyttää, ja seuraava tsekkaus on sitten helmikuun alussa. Jos silloin sitten pikkuhiljaa alkaisi kuntoutuskin.
Loppiainen
Loppiaiseen mennessä olin jo korjannut joulun pois. Oli myös sateinen päivä, joten vihdoin minulla oli hetki aikaa tehdä palapeliä, minkä olin ostanut itselleni joulun ajaksi, mutten ollut ehtinyt sitä aloittaa.
Kävimme myös Mathiaksen kanssa hänen tenniksensä loppiaisriehassa. Italiassahan tulee loppiaisena Befana-noita, mikä ajaa joulun pois, tuoden lapsille sukassa karkkia ja suklaata. Kotona meillä siis odotti kundia aamulla yksi sukka, ja tenniksestä sai toisen.
Illalla vielä nautin hieman skumppaa saaristolaisleivän ja lohenmädin kera. Siihen oli hyvä lopettaa joulunaika.
Uuden vuoden tavoitteet
Tälle vuodelle en lupaile mitään sen kummemmin. Otin mantraksi FLOW, yritän ottaa asiat niinkuin ne tulee, ja antaa niiden mennä niinkuin ne menee. Olen väsynyt suunnittelemaan ja odottamaan, ja lopulta pettymään. Eli en jaksa enää odottaa keneltäkään yhtään mitään.
Eli toivon mukaan vähemmän stressiä, ja vähemmän todennäköisesti mitään muutakaan, koska jos en suunnittele, me emme perheenä tee koskaan mitään. Tavoitteena on kuitenkin käydä edes silloin tällöin jossain uudessa ravintolassa syömässä, eikä aina niissä samoissa.
Toinen tavoitteeni on kehonhuolto, jos se helpottaisi hieman näitä kramppeja ja kremppoja kropassani, ja jeesaisi jokapäiväisessä elämässä ja arjessa.
Kolmas tavoite on hidastaminen. Olen käynyt niin ylikierroksilla viime vuodet, nukkunut huonosti, ollut levoton, verenpaine koholla, ärtynyt sekä uupunut, että aion vähentää ärsykkeitä ja pyrkiä elämään enemmän hetkessä, sekä tietoisesti hidastaa. En vaan enää voi elää näin, olen ihan loppu.
Ja neljäs, ja se tärkein tavoite on saada iloa elämään. Sain tässä syksyn aikana viestin, että voisin lopettaa blogini pidon, kun minulla ei tunnu koskaan olevan hauskaa.
Ei, minulla todella ei juuri koskaan ole hauskaa. Itse tosin miellän hauskanpidon muihin ihmisiin liittyväksi, ja koska vietän suurimman osan ajastani yksin, niin hauskaa minun elämäni harvoin on. Ihan mukavaa sillointällöin, ja teen asioita joista pidän; pelaan tennistä, ratsastan, katson sarjoja ja leffoja, luen kirjoja, joogaan jne, mutta en juuri koskaan naura. Elämästäni puuttuu todella hauskuus.
Vielä en tiedä, että miten se onnistuisi, mutta ehkä jos saan hidastettua, nukuttua, palauduttua ja elämän vähemmän kivuliaaksi kehonhuollon avulla, arkikin voisi olla kivempaa. Ja jos oikein suuria pyydän, niin sosiaalinen elämä voisi tuoda sitä hauskuuttakin elämään.
Viime vuoden kohokohdat
Kiitos kun jaat rehellisesti arkeasi. Toivottavasti et lopeta blogin päivittämistä – itse ainakin mielelläni luen kaikenlaisista ajatuksistasi ja kokemuksistasi. Luulen tunnistavani myös tuntemuksiasi yksinäisyydestä ja italialaisesta arjesta. Jos haluat, minulle voi kirjoitella esim. sähköpostilla. Hyvää vuoden alkua saapasmaahan!
Hei Heidi! Minäkin toivon että jatkat blogin pitämistä. Olisi voinut olla minun kynästäni nuo kaikki uuden vuoden toiveet. Mielenkiinnolla kuulisin jatkossa, miten olet saanut niitä elämääsi sisällytettyä. Itse niin samojen asioiden kanssa painiskelen…
Kaikkea hyvää uuteen vuoteen!
Samaa mieltä Katjan kanssa, toivottavasti jatkat blogin päivittämistä!! Olen lukenut blogiasi jo vuosia (harmi ettei niitä vanhimpia kirjoituksia enää löydy) ja blogisi on ihan ykkönen❤. Se on elämänmakuinen juurikin koska jaat surut ja ilot rehellisesti, ilman mitään teennäistä “kiiltokuvaelämäglitteriä”
Kuvasi ovat myös kerrassaan ihania. Voimaa ja valoa sekä paljon onnea uuteen vuoteen!
Uutta päivitystä odotellen 😀
Minäkin toivon kovasti, että jatkat blogin pitämistä. Löysin blogisi vasta joskus vuosi sitten, ja se herätti monenlaisia nostalgisia tunteita. Asuin itsekin aikanaan Perugiassa pari vuotta (2000-2002) ja kolme pitkää kesää päälle. Jossain vaiheessa harkitsin myös pysyvästi sinne jäämistä. Olen monesti jälkikäteen miettinyt millaista elämäni olisi jos olisin jäänyt asumaan sinne, ja blogisi antaa siihen eräänlaista näkökulmaa. Jokaisen elämä on toki erilainen, mutta blogisi antaa perspektiiviä elämään Umbriassa ja Italiassa. Niin hyvistä kuin huonoista puolista.
Tunnistan myös nuo yksinäisyyden tunteet, vaikka minullakin oli jokunen hyvä suomalainen kaveri ja pari muutakin ystävää, paljon työkavereita, ja osan aikaa myös italialainen mies. Ehkä se johtui siitä, kun koko ajan tunsi kuitenkin olevansa vieraassa kulttuurissa. Kaikki oli aina jollakin tapaa hieman vaikeampaa ja väsyttävämpää kuin Suomessa, aina pieni ulkopuolisuuden tunne.
Harmi, ettei työntekijät osaa arvostaa kalalounasta, kuulostaa hienolta perinteeltä! Mikroautoilu on hauskaa, voisikin käydä taas ajelemassa pitkästä aikaa. En edes tiedä, missä nykyään on löhin rata.