Tällä viikolla minun piti kirjoittaa teille oliiveista ja oliiviöljystä, mutta ne saakin odottaa ensi viikkoon, toivossa ettei mitään mullistavaa tapahdu.
Marraskuun suunnitelmat
Tämä viikko alkoi kivasti. Meille tuli kaksi uutta asukasta, Molly ja Mirtillo. Aurinko paistoi ja suunnitelmani aktiivisesta marraskuusta, jolloin laitan myös oman hyvinvointini ja harrastukseni to do-listalle, alkoi lupaavasti.
Aloitin jokapäiväisen joogan, osallistuin maanantaina tenniksen jumppatunnille ja kävin pelaamassa tiistaina tennistä. Olo oli innostunut ja energinen. Juoksutin hevosen tiistaina, ja ratsaille nousin keskiviikkona klo11.
Klo11.02 tulin sieltä takaperin pää edellä maahan. Sognador oli eri mieltä ratsastamisesta ja veti rodeot. Onneksi minulla oli kypärä, muuten olisi voinut käydä pahemmin.
Sain osumaa vasemman puolen kankkuun ja reiteen, missä on nyt metrin mittainen kipeä mustelma, ja siinä tippuessa tökkäsin vielä raipalla silmään, niin etten nähnyt silmällä koko päivänä kuin sumeasti, ja silmäkin mustui seuraavana päivänä. Eniten osumaa sai kuitenkin oikea ranne, siihen sattui enkä pystynyt sitä käyttämään.
Keskiviikko ensiavussa
Hetken pidin jääpussia ranteessa, ja lähdimme ensiapuun sairaalaan. Tai no itse olisin odottanut seuraavaan päivään, mutta Leo halusi että käyn kuvauttamassa käden. Niinpä sitten vietin ensiavussa koko keskiviikon odottaen, että pääsen kuvauksiin. Röntgenissä todettiin, että värttinäluu oli murtunut ja se piti kipsata. Minut lähetettiin ortopedian osastolle.
Kotiin selvisin illansuussa, käsi kyynärpäähän asti kipsissä. Ja mieli maassa. Tuntui, että kaikki meni aina ketuiksi. Se niistä joogista, jumpista ja tenniksestä. Tarkoituksena oli kaivaa piirustus-ja maalausvälineetkin esiin pitkästä aikaa ja herätellä luovuutta esiin. Vasemmalla kädellä sekään ei onnistuisi.
Kipsiä pidän koko marraskuun, ja kuukausi muuttuikin omaksi ajaksi tekemättä mitään. Leväten, ottaen iisisti. Mikä ensimmäisen päivän jälkeen osoittautui vaikeaksi. Varsinkin avun pyytäminen, ja kontrollin menettäminen oli ne vaikeimmat. Ja vaan oleminen. Joka paikkaan myös sattui.
Hevosen tilanne
Hevosta en käynyt edes moikkaamassa, mielessä pyöri vaan, etten sen hullun selkään enää mene. Olkoon. Ja että olinko taas tehnyt väärän päätöksen tuodessa sen kotiin. Tai ylipäätään kadutti, että olin edes ostanut koko kaakin.
Seuraavana päivänä sitten päätin, että itsesääli saisi loppua, ja oli aika siirtyä miettimään mitä oikeasti voin tilanteelle tehdä. Tajusin, että minulla on kaksi vaihtoehtoa; heittää hanskat tiskiin ja jättää hevonen seurahevoseksi, tai ottaa yhteyttä kunnon ammattilaiseen ja katsoa jos jotain on tehtävissä. Soitin heti hevosvalmentajalle, josta olen kuullut paljon hyvää, ja hän lupasi tulla katsomaan hevostani ensi viikolla.
Itsekin kävin loppujen lopuksi moikkaamassa heppaa, joka oli hyvin kiinnostunut kipsistä.
Uudet suunnitelmat marraskuulle
Nyt sitten aion ottaa kuukauden iisisti, tehdä vasemmalla kädellä sen mihin kykenen, kuunnella äänikirjoja, nauttia auringonpaisteesta, käydä kävelyllä, kun niskakipu ja mustelmat antavat periksi, ja ottaa tämän ajan sillä ajatuksella, että ehkä tarvitsin aktiiviteettiä enemmän omaa aikaa ajatella, pysähtyä ja rauhoittua. Aikamoinen vuosi nimittäin on takana.
Yllätyksekseni myös sain useamman soiton italialaisilta tutuiltani, että mitä on käynyt, ja miten voin. Ja vaikka täällä melkein lockdownin keskellä elämmekin, niin muutama halusi tulla jopa moikkaamaan minua kotiin. Italialaista huomioonottamista, ja ehkä olin siinäkin väärässä, ettei kukaan halua olla kaverini. Ehkä olen liian passiivinen itse, liian itsenäinen tai muuten vaan vaikeasti lähestyttävä.
Näihin pohdintoihin jään, ja toivotan oikein mukavaa marraskuun alkua kaikille!