Blogissa on ollut taas hiljaista viime ajat, koska kuun vaihteessa olin aivan varma että hautaan ja kuoppaan koko blogin, se tuntui vaan yhdeltä stressin aiheelta enemmän, mutta muistin että blogihan on maksettu vielä seuraavat kaksi vuotta, eli kiirettä sen sulkemiselle ei ole.
Ja kuka tietää jos löytäisin intoa vielä kirjoitella, vaikka lukijoita on varmasti aina vaan vähemmän blogeilla. Lukijamääriä en ole tosin koskaan seurannut, itseasiassa en ole edes asentanut niiden seurantaohjelmaa, eli voi olla että kirjoitan vain äidilleni, mutta tässä nyt kuluneen kuun kuulumiset.
Työt
Töissä keräsimme oliivit ja puristimme ne öljyksi puristamolla. Huono oliivivuosi oli, niinkuin kaiken muunkin maatilan sadon kanssa. Ainoastaan hunajaa tuli kivasti ja olenkin iskenyt etikettejä hunajapurkkeihin, eikä loppua näy.
Tallille tuli uusi hevonen, 29-vuotias ruuna, joka sairastaa cushingia. Hevonen oli saapuessaan aivan luuta ja nahkaa, ja omistaja toi sen minulle toivossa, että saisin hevosen kuntoon, haluamatta kuitenkaan lääkitä sairautta mitenkään.
Näyttäisi kuitenkin siltä, että pikkuhiljaa se on pirteämpi ja saa lihaa luiden päälle. Toinenkin cushing-heppavanhus olisi jo jonossa, eli tallihankkeeni taisikin olla enemmän Heidin heppahoitola, kun talli missä omistajat olisivat jotenkin läsnä.
Päiväni täyttyvät siis hevosista. Niitä on nyt yhteensä kuusi; kaksi vanhusta (29- ja 30-vuotiaat), sekä 1,5-vuotias varsa äitinsä kanssa, jotka vaan seisoo omistajansa ollessa raskaana tällä hetkellä, ja sitten tietty kaksi omaa hevostani.
Aloitan aamun hevosten tsekkauksella, viikolla aamutallin käy onneksi hoitamassa tallityöntekijä, jotta ehdin jumppaan ja hoitaa muut työt. Päivätallin teen kuitenkin joka päivä puolenpäivän aikaan, ja iltatallinkin, paitsi lauantaisin, jolloin minulla on vapaa ilta. Muuten ei vapaata töistä ole. En tosin valita, tykkään työstäni.
Vapaa-aika
Leo taas on tietenkin töissä lauantai-illan, joten yleensä vietän sen yksin sohvalla maaten ja Tvtä katsoen. Joskus innostun tekemään palapeliä tai ristikoita. Sosiaalista elämää ei taas ole ollut, paitsi halloweeninä kävin suomalaisen kaverini kanssa lasillisella, muuten en ole oikeastaan nähnyt ketään muita, kuin harrastusten parissa valmentajat ja tenniskaverini.
Lokakuun loppu meni oikeastaan täysin aamusta iltaan liikkeessä, jokapäiväiset harrastukset töiden lisäksi pitivät kiireisinä, ja illat meni Mathiasta kuskaten karateen, mikä on neljä kertaa viikossa.
Olen hyvä täyttämään kaiken ajan, en oikein osaa vain olla. Vedän lenkkarit jalkaan ja lähden Teon kanssa kävelylle, tai satuloin hevosen, jumppaan, pelaan tennistä, joogaan tai puuhastelen jotain. Aktiivinen elämä saa minut tuntemaan olevani elossa. Vielä kun saisin itsestäni irti tehdä jotain luovaa.
Marraskuun alussa kaikkeen tuli kuitenkin stoppi, kun venäytin ratsastaessa selkäni, kun hevonen pelästyi kissaa ja teki äkkinäisen liikkeen lähtien alta. En tippunut, mutta selkä ei pysynyt ilmeisesti matkassa mukana kunnolla. Olin viikon verran levossa, pieniä kävelylenkkejä lukuunottamatta. Ja toki kävin töissä normaalisti.
Ja kun selkä parani, niin sairastuimme Mathiaksen kanssa koronaan, ja taas olin levossa. Mathias oli koko viikon pois koulusta yli 39c kuumeessa, itselläni pahin oire oli päänsärky, mihin ei auttanut mikään. Ei voinut muuta kuin levätä. Ja tietty hoitaa eläimet. Aika mateli ja mieli synkkeni päivä päivältä enemmän.
Elämän tarkoitus
Olen ehtinyt ajatella paljon omassa yksinäisyydessäni, sitä miten jossain vaiheessa etsin kovasti itseäni, koin itseni epäonnistujaksi, koska en ollut löytänyt sitä omaa juttuani. Nyt koen taas että olen sen löytänyt, hoidan muiden hevosia kuin ne olisi omiani, enkä todella tee sitä rahasta, päinvastoin, välillä tuntuu että miinuksen puolelle mennään… mutta toivon antavani niille mahdollisimman hyvät elinolot ja hoidon.
Yksinäisyys on kuitenkin jatkuva murheen aihe, perheen kanssa emme juuri muutamaa tuntia viikossa enempää vietä aikaa yhdessä ja senkin yleensä vaan yhdessä lounastaen, ja kaverit voin laskea yhden käden sormilla. Eläimet kuitenkin pitävät minulle seuraa niin töissä kuin kotona. Ehkä ne eläimet onkin siis se mun elämäntarkoitus.
Mukavaa marraskuun loppua kaikille!
Kiitos Heidi, että jaksat jatkaa blogiasi. Seuraan sitä säännöllisesti. On oikeastaan aika virkistävää tietää, että ei se elämä unelmieni maassakaan aina niin auvoista ole. Monta kertaa olen lomaillut Italiassa ja rakastunut siihen. Olisi kiva tietää, missä päin asustelette. Tsemppiä sinulle ja selkä parantukoon👍
Ihanaa Heidi, että jatkat blogiasi. Olen tykännyt seurailla sinun ja perheesi elämää. Me emme koskaan muuttaneet mieheni kotimaahan, vaan jäimme tänne Suomeen. Haaveeni oli muuttaa Italiaan jonnekin Toscanaan ja pitää hevosia ja vaikka majataloa / viinitilaa.
Elämä menee omia uriaan , lapset kasvaa ja aikuistuu.
Pitää vain yrittää löytää jokaisesta päivästä niitä positiivisia juttuja.
Eläimet ovat siitä niin ihania, että ovat iloissa ja suruissa aina vierellä. Kuten sanoit, olet löytänyt itsellesi eläimistä ja niiden huolenpidosta elämäntarkoituksen , sehän on ihan hurjan tärkeää.
Yksinäinen voi olla suuressa väkijoukossakin, ja läheistenkin ympäröimänä.
Tsemppiä sinne, täällä ollaan hengessä mukana❤️
Tsemppiä Heidi ja kiitos ihanasta blogista! Minä seurailen ja luen mielelläni tekstejösi, moniin asioihin samaistun itsekin.
Täällä ikuinen Italian ystävä seuraa innolla elämääsi siellä upeissa maisemissa.
Kaipaan niin kovasti sinne, varsinkin nyt, kun täällä Suomessa on kylmää ja pimeetä.
Ihanaa, jos jaksaisit kirjoitella kuulumisiasi meille.
Mukavaa joulun odotusta sinne🌲
ihania eläinkavereita <3
Oli mukava lukea tarinasi ja katsella ihania kuvia. Ihanaa, että olet löytänyt pienen etsintäajan jälkeen oman juttusi ja olet onnellinen.
Huh, onneksi ei käynyt pahemmin, ja et esimerkiksi pudonnut hevosen selästä. Nehän voivat olla hyvinkin vakavia. Koronankaan sairastaminen on ikävää, onneksi omasta koronasairastamisesta on jo pidempi aika. Nyt tosin itsellänikin oli ikävää flunssaa, mutta en usko, että kyse oli koronasta.
Olen seurannut blogiasi vuosia. Alunperin ihastuin kuviisi, olet mielestäni erinomainen valokuvaaja. Jotenkin osaat tuoda kauneutta esille kameran kautta, oli se sitten luontoa tai ruoka-annoksia.
Toivottavasti jaksat kirjoittaa vielä, jos se antaa enemmän kuin ottaa. Moni on lopettanut blogin pitämisen ja se on harmi. Olet mielestäni hirmuisen rohkea kun et piilottele harmistusta siitä, että olet joskus yksinäinen. Tunnen usein samoin ja saan ajatuksistasi vertaistukea. Luulen, että meitä voi olla useampia… Halaus ja kiitos!
Minäkin seuraan säännöllisesti blogiasi, vaikka en usein kommentoikaan.
Elämäsi siellä Italiassa kiinnostaa, ihan se arki, retket, maisemat.
Kiitos ihanistä kuvistasi, kuten Tuutikkikin kertoo.
Kiitos Heidi, kun olet jaksanut kirjoitella blogiasi kaikki nämä vuodet.
Ihanaa lukea tarinoitasi, kun kirjoitat niin rehellisesti. Itselläkin usein samanlaisia ajatuksia, vaikka niitä ei saa sanotuksi ääneen.
Usein se arki kaikkine töineen on sitä parasta elämää.
Älä ota stressiä tämän blogin kirjoittelusta…me jaksamme odottaa.
Hyvää loppuvuotta sinulle ja perheellesi ja muista pitää niitä lepohetkiä kaiken työn ohessa.
Juu, ilman muuta blogille jatkoa! Tykkään kovasti lukea sun kuulumisia ja kuvat on aina ihan mahtavia. Eli kiva , jos jaksat välillä meille kirjoitella.
Olipa tässä postauksessa ihania kuvia! Piristi Kölnin marraskuun harmautta kivasti =)
Älä lopeta bloggaamista, sillä some ja muu verkkopöhinä mahdollistaa sosiaaliset kontaktit silloinkin, kun niitä ei muuten olisi tarjolla <3
Olen lukenut Hesarin koronajutun jälkeen blogiasi. Jutuissa tiivistyy perhearki ja se arkihan on sitä jaksamista oli sitten Italiassa tai Espoossa. Tunnut ystävältä, vaikka yksipuolistahan tämä on. Tässä tulee myös ajankohtaista infoa kuten tuo korona pörrää sielläkin…
Kun lapsi kasvaa, voit varmaankin halutessasi olla pitempään sukulaisten ja kavereiden luona täällä Suomessa. Kiva saada tuulahdus lämmöstä ja valosta huikeiden kuviesi kautta.
Ihana lukea kuulumisiasi, Heidi. Olen seurannut blogiasi vuosia . Tunnistan teksteistäsi tuntemuksia ja ajatuksia – hyvinkin tuttuja mietteitä niiltä ajoilta, kun asuin Italiassa. Toivottavasti jatkat kirjoittelua. Ja jos haluat, voit laittaa sähköpostiakin.