Italialaisethan ovat katolisia, se ei tule varmasti kenellekään yllätyksenä, mutta itse en osannut kuvitella miten tärkeä asia usko italialaisille on, varsinkin näin suomalaisena ateistina. Korkeintaan kuvittelin, että ihmiset ovat tapauskovaisia, mutta miten väärässä olinkaan.
Sunnuntain messu ja usko arjessa
Yllätyksenä on tullut miten perheet edelleen vetävät sunnuntaisin pyhävaatteet päälle ja lähtevät sunnuntain messuun. Siis ei pelkästään vanhemmat ihmiset, vaan ihan omassa ikäluokassakin olevat, ja toki nuoremmatkin. Olen huomannut, että naisten kannalta uskon asia on jollainlailla enemmän suurennuslasin alla. Uskossa olevaa naispuolista pidetään helpommin brava ragazza, eli hyvänä tyttönä. Mutta sitten taas ei saa olla liian santarellina, eli kiltti pyhimys, tai casa e chiesa, eli joku, joka ei käy missään, vaan elää kodin ja kirkon väliä. Ja missä miesten jumalanpilkkaa kiroiluna jossain määrin hyväksytään, naisten suusta sellaista ei tulisi kuulla. Muuten nainen on volgare, mauton.
Toki kaikki italialaisetkaan eivät ole uskovaisia. Tuttuni sanoo aina, että valitettavasti ei ole löytänyt uskon iloa. Uskovaiset jaetaan myös credente, eli uskovaisiin, ja praticante, eli niihin jotka harjoittavat uskoaan käyden kirkossa, jotkut jopa päivittäin. Suurinosa on siis credente, mutta ei praticante. Usko näkyy Madonna-patsaiden edessä tehden ristinmerkin, jopa autossa niiden ohi ajaessa.Kirkkoja ja kappeleita löytyy joka kulmasta, kirkonkellot soi tunnin, puolen tunnin, joskus jopa varttitunnin välein. Kylien keskukset on edelleen kirkon aukion ympärillä.
Puheessa usein mainitaan Jumala, sen tahto, tai sitä kiitetään, että joku asia on mennyt niinkuin meni. Ei mene päivää kun en kuulisi jotain Jumalasta, kun käyn kahvilassa, leipäkaupassa, hakemassa Mathiasta koulusta jne.
Ateistin elämää
Ensimmäiset vuodet täällä julistinkin kovaan ääneen ateismisuuttani pyöritellen silmiä, että kuka nyt nykypäivänä uskoo moisiin satuihin. Puheet uskonnosta kuitenkin vaihtuivat hiljaisuuteen omalla kohdallani, kun huomasin uskon tärkeyden. Vältin puheenaihetta. En halunnut loukata kenenkään tunteita. Hymyilin kohteliaasti raskausaikana tuntemattomille ihmisille, jotka koskivat mahaani ja toivottivat Jumalan siunausta. En tuonut omaa uskonkantaani ilmi, ellei kysytty. Ja kysyessäkin sanoin vain, että suomalaiset ovat luterilaisia, ohittaen itse kysymyksen. Useimmiten heidän huojentunut vastaus oli, että kristittyjä kuitenkin.
Me emme menneet naimisiin kirkossa, Mathiasta ei ole kastettu, eikä hän ole osallistunut pyhäkouluun. Ainoana luokaltaan. Siinä sitä ihmettelyä on riittänyt. Miten voimme evätä lapseltamme suhteen kirkkoon, ja kai siinä on kyse myös taivaaseen/paratiisiin menosta, en ole itse kovin perillä raamatun jutuista. Pakanoita mitä pakanoita.
Viime vuodet olenkin ottanut tavaksi vastata etten ole uskovainen, koska siinä missä minä hyväksyn heidät ja heidän uskonsa, odotan että hekin hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. Ja jos eivät hyväksy, se on heidän ongelmansa. Kukin uskokoon mihin haluaa, ja harjoittakoon uskoaan miten haluaa, kunhan se ei vahingoita ketään. Näin siis omasta mielestäni.
Mukavaa sunnuntaita kaikille!
Katolisissa maissa, kirkossa vieraillessa, tuon usein huomaa. Messuja tosiaan on useampia ja tuntuu, että jokaisessa niissä on kirkko aina ihan täynnä. Toista se on Suomessa, kun ihmisiä on vain ihan kourallinen ja nekin suurin osa varsin iäkkäitä. Ilmeisesti korona-aikana messujakaan ei Italiassa ole?
Messuja pidetään kyllä, tänäänkin jengi kerääntyy palmusunnuntain messuun.
No joo. Saksan katoliset seurakuntalaiset ja piispat tuottavat kulloisellekin paaville kovasti päänvaivaa, kun vaativat uudistuksia. Täällä on myös vanhakatolisia seurakuntia.
Asuinkaupunkini italialaiset katoliset koululaiset osallistuvat katoliseen uskonnonopetukseen, mutta heillä on paikkakunnalla myös italialainen katolinen seurakunta.
Koulussa oli myös italialaisen jehovan todistajaperheen lapsia. Sekään ei tuota lapsille tai vanhemmille ongelmaa. Vanhemmat ilmoittavat eklaluokan sisääkirjoituksessa osallistuuko lapsi tunnustukselliseen uskonnonopetukseen vai ei.
Uskonnonopetus on paikallisseurakunnan pappien tai uskonnonopetuksen tutkinnon suorittaneitten tehtävä ja kumpikin kirkkokunta hyväksyy tutkinnon virallisesti.
Kumpikin suuri kirkkokunta, evankeliset ja katoliset seurakuntapapit antavat kouluissa uskonnonopetusta. Kaikki muut oppilaat osallistuvat uskonnottomaan etiikan opetukseen. Luokat ovat uskontotuntien aikana jaettuna kolmeen ryhmään.
Mitä opetusta Mathias saa uskontotuntien aikana?
Joissakin osavaltioissa kokeillaan myös islamin uskonnon opetusta saksassa yliopistotutkinnon suorittaneitten opettajien johdolla. Opetus on silloin valtion kulttuuriministeriön valvonnassa kuten muukin uskonnon opetus.
Asun luterilaisuuden syntysijoilla, ja täällä on 500 vuodessa opittu elämään ja toimimaan yhdessä. Valtio ja kirkko ovat erillään toisistaan. Wormsin valtiopäivistä tulee huhtikuussa kuluneeksi 500 vuotta. Luterilaiset kuuluvat eräänä ryhmänä evankeliseen kirkkokuntaan.
Kolme lastenlastani on kastettu katolilaisiksi, kaksi evankelisiksi ja kaksi on kastamatta. Kaikki ovat minulle yhtä rakkaita.
Hyvä kirjoitus! Mulla tais tulla vähän pitkä kommentti😃
Minun henkisen kasvun taitekohta oli ymmärtää ja tuntea, että kirkko ja uskominen Suureen Henkeen/Jumalaan/Brahman/I am, miten kukakin kaiken lähteen nimeääkin eivät ole sama asia. Näen kirkot ja eri uskonnolliset ryhmittymät enemmän ja vähemmän ihmisen luomina vallankäytön koneistoina. Tuo perinne näyttää olevan tämän ajan kirkoille suuri haaste.
Käytän alussa sanaa ”tuntea” sillä uskominen ei tapahdu meidän aivoissa vaan sydämessä, meidän sisällämme, intuitiossamme. Yrittäessämme vain ymmärtää ja käsittää hengen asioita ajaudumme helposti tapauskovaisiksi tai emme usko ollenkaan. Suoritamme sitä mitä ymmärrämme, opimme tai yhteisön paineesta meiltä odotetaan.
Uskon, että emme voi pakottaa itseämme henkiseksi, mutta voimme vahvistaa ja herätellä henkeämme omalla vapaalla tahdollamme, jotta se määrättynä päivänä herää ja alkaa vähitellen vahvistumaan. Mikäli niin on tarkoitus.
Minulle Jumala edustaa rakkautta ja me kaikki olemme osa maailmankaikkeuden kulkua olimme sitten hinduja, katolisia, protestantteja, pakanoita, ateisteja, alieneita jne. Meillä on vain eri näkökulmia, olemme ”eri koululuokilla”. Me ihmiset vaan aina lokeroimme itsemme, ”me hyvät täällä” ja ”nuo uhkat tuolla”. Seurauksenahan ei ole rakkaus, kuten historiasta tiedämme.
Oli aika sopivasti aamun Ylen sivuilla artikkeli tähän aiheeseen liittyen. Se piirtää vähän kuvaa nykyisestä henkisyyden kasvusta, mutta kirkko ei siinä kyydissä pysy mukana. Minusta tuntuu, että ihmiset haluavat nykyään ”kasiluokan opetusta” ja kirkko tarjoaa ”nelosluokan tunteja” vanhoilla piirtoheitinkalvoilla.
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2021/03/22/miksi-millenniaali-ei-halua-olla-uskonnollinen-mutta-etsii-lohtua