Nyt on kuukausi karanteenia takana, ja tuntuu että tästä kotona olemisesta on tullut jo ihan arkea. Toki on asioita joita olen kaivannut, ja sitten niitä mitä en todellakaan. Ja koska en nyt jaksa koronasta sen enempää kirjoittaa, niin tällä viikolla keskityn siihen, mitä tämä karanteeni on tuonut tullessaan.
Mitä kaipaan
Kaipaan vapautta liikkua; käydä kaupassa, kahvilassa aamu-cappuccinolla, hakea päivän lehden lehtikojulta, ja leivän leipomosta, vaihtaa muutama sana puolituttujen kanssa, kauneudenhoitajallani hieronnassa, kampaajalla laittamassa hiukset kuntoon, kirjakaupassa hypistelemässä kirjauutuuksia ja pitkillä kävelyillä koirien kanssa, muuallakin kuin omilla tiluksilla.
Kaipaan tallielämää ja ratsastusta. Vaikka tallilla käynkin hevosta juoksuttamassa, itse talli on edelleen kiinni, eikä siellä ole muita, kentätkin on lukoilla kiinni.
Kaipaan tennistunteja, muiden kanssa pelaamista, yhdessä tekemistä ja oppimista. Tuskastumista kun en onnistu, ja onnistumisen iloa, kun silloin tällöin onnistuu. Kannustusta puolin ja toisin.
Kaipaan leffassa käymistä ja lounaita ulkona perheen kanssa. Pizzailtoja naisten kesken, aperitiiveja, kulttuuria, näyttelyitä, kyliä ja kaupunkeja, tapahtumia ja ihmisvilinää.
Mitä en kaipaa
En kaipaa arjen pyörittämistä yksin. Mathiaksen aamu- ja iltatoimien hoitamista itsekseni, kouluun viemistä ja hakemista, sekä harrastuksiin kuskaamista. Tämä asia ei valitettavasti tule muuttumaan karanteenin loputtua, kun Leo menee töihin.
En kaipaa ravintolan aukioloa, täällä on niin ihanan rauhallista nyt, voimme olla omalla pihalla aamusta iltaan, eikä kukaan häiritse. Puhelin ei soi jatkuvasti, ja koiratkin voi mennä ja tulla miten lystää. Ja tämäkin siis tulee loppumaan kun ravintola avaa ovensa, kun asiakkaat ja työntekijät valtaavat pihan, ja meillä ei ole minkäänlaista yksityisyyttä kotona.
En kaipaa kirjanpitoa ja muita hallinnollisia hommia. En ole koskaan ollut kovinkaan teoreettinen ihminen, mielummin teen käytännössä asioita, ja tietokoneella istuminen ja numeroiden pyörittäminen on hyvin kaukana omasta unelma-ammatista. Saati sitten laskujen maksu, palkkakuittien ja työvuorolistojen teko tai asioiden selvittäminen. Ja nämä on siis hommia, joiden ääreen palaan. Halusin tai en.
Enkä kaipaa punttisalia. Olen käynyt siellä viimeiset vuodet aikalailla väkipakolla, kun lihastreeniä pitäisi tehdä, mutta se ei vaan ole mun juttu. Liikun mielummin ulkona, enkä halua enää pakottaa itseäni johonkin lajiin mikä ei kiinnosta. Eli tämä on ainoa mihin voin tulevaisuudessa vaikuttaa, ja niinpä aion jatkossa harrastaa vain lajeja, jotka miellyttää.
Oikein paljon jaksamista kaikille karanteeniin!!!